Kirjoittanut: Petri Kesti 24.5.2008 (lisäyksiä tehty 19.2.2009).
Syntynyt elokuussa 1973.
Asun ja työskentelen Oulunsalossa ja lähiympäristössä.
Koulutus:
Työstötekniikan mekaanikko. Itseoppinut taiteilija.
Valokuvanäyttelyt:
Menneet näyttelyt.
7.1–31.1.2005 Vastakohtia, hetkiä pimeydestä. Oulu, Pohjoinen valokuvakeskus.
22.3 – 13.4.2006 Vastakohtia, hetkiä pimeydestä. Lapua, Pohjanmaan valokuvakeskus.
1.6 – 30.9.2006 Yhteisnäyttely, Murikka opisto, Tampere. (Maalauksia ja valokuvia).
3.7 – 21.7.2007 Maan kummitukset. Galleria Borey, Pietari, Venäjä
30.8 – 28.9.2007 Vastakohtia, hetkiä pimeydestä. Karjaa, Fotocentrum Raseborg.
10.12 -21.12.2007 Vastakohtia, hetkiä pimeydestä. Galleria Valo, Rovaniemi
Lehti artikkelit:
Peto, Kaleva, Lapuan sanomat, Lakeuden sanomat, Ahjo, Länsi-Uusimaa, ym.
Käyttämäni kamerat ovat Pentax 6x7, Canon Eos 1, Canon Eos 500n sekä nykyisin myös Sony Alpha 700. Kuvissani käytän todella harvoin keinovaloa, enkä mitään kuvamanipulaatiota ikinä (edes digikuvissani). Kuviani ei edes rajata jälkeenpäin, vaan taidekuvien vedokset tehdään poikkeuksetta negatiivista. Kaikista kuvista voin tarvittaessa toimittaa originellin esim. lehtien käytettäväksi, jos vain joku haluaa. Kuvien hinnasta sovitaan tapauskohtaisesti.
Jos etsit mieleistäsi kuvaa esim. pressi tai mainostarkoitukseen, mutta et sellaista jostain syystä löydä, niin ota minuun yhteyttä. Käyn mielelläni uusissa paikoissa kuvaamassa ja otan vastaan haasteita. Myös bändikuvauksista olen kiinnostunut, eivätkä erilaisten juhlienkaan kuvaukset ole pois suljettu. Huomautan kuitenkin, että näkemykseni saattavat poiketa huomattavasti perinteisestä kuvauksesta, mutta jos olet järjestämässä goottihäitä, olen aivan varmasti sopivin henkilö kuvaamaan juhlasi. Myös videotallennus on mahdollista ystäväni avustuksella.
Lempiaiheitani ovat muotokuvat ja urbaani maisemat. Taidekuvissani otan mielelläni kantaa kaikkiin epäkohtiin. Olisin halukas kuvaamaan sotaa ja kriisialueita, mutta vielä en ole sinne saakka päässyt. Suosikki kuvaajani on Robert Capa, maailman pelottomin mies (Astui miinaan 1954).
Ja tästä kaikki siis joskus kauan sitten alkoi:
Oli vuoden 1996 joulu, kun pikkuserkkuni Sami antoi minulle lainaan järjestelmäkameran, joka oli mallia Canon Eos 300. Kotiini odotettiin syntyväksi koiranpentuja, ja kyseinen tapahtuma oli tarkoitus ikuistaa filmille.
Kun kevät 1997 oli edennyt huhtikuulle, oli koirien syntymä tallennettu, mutta pysyvin seurauksin. Olin hankkinut myös itselleni oman kameran, joka oli mallia Canon Eos 500N. Noihin aikoihin aloin lopetelle aktiivista skeet - ampujan uraani, jota oli jatkunut aina vuodesta 1987. Jatkoin ampumista vielä muutaman vuoden ajan, mutta myös kamera seurasi aina mukana. Aluksi kuvasin pääasiassa luontoa ja eläimiä, mutta etsin jotain, mitä en vielä tiedostanut itselleni.
Vuosi 1999 ja sen joulu saapui nopeasti. Tuo joulupäivä, 25.12.1999 muutti minua aika helvetin paljon, sillä sinä päivänä isäni kuoli.
Olin todella alamaissa, sillä edeltävät joulut olivat olleet myös samankaltaisia. Edellisten joulujen aikaan menehtyi mummo ja ystäviä. Isäni kuoleman aikaan kävin läpi myös monta henkilökohtaista helvettiä liittyen päihteisiin ja ihmissuhteisiin. Olin pohjalla, mutta sain nostettua itseni sieltä ylös.
Muistaakseni maaliskuun 20 päivä vuonna 2000, olin äitini luona murrossa, jossa kotipaikkani sijaitsee, ja sain idean olkinuken tekemisestä. Seuraavana päivänä rakensin nuken, jonka naulasin ristille. Seuraavan viikon kävin töissä normaalisti ja äitini jäädytti nukkeen hienoja jääpuikkoja, sumuttamalla nukkea sumutinpullolla ohjeitteni mukaisesti. (Mutsi muistaa edelleenkin aina mainita kyseisen osallistumisensa tähän taideprojektiin, jonka toteuttamisen jälkeen oli päättänyt kuristaa minut. Hän itse kertoi minulle päätöksestä vuosien kuluttua)
Seuraavalla vapaalla kuvasin kristinuskon tuho kuvasarjan, mutta jostain syystä filmit jäivät lojumaan laatikoihini vuodeksi, ennen kuin kehitin ne, muistaakseni Vesa Rannan kyseltyä joitain kuviani.
Keväällä 2001 katselin ottamiani kuvia, mietiskellen niitä mielessäni. Olin innostunut myös öljyvärimaalauksista, joita maalasin äitini luona. Opiskelin lyhyen maalauksen opinnot ravintola lentävän lautasen pöydässä, opettajinani voin mainita mm. kuvataiteilijat Jussi Hukkasen, Hannu Lukinin. Maalaaminen oli mielestäni rentouttavaa ja jatkoin sitä laihoin tuloksin, kunnes jälleen innostuin valokuvista.
Tein kokeeksi toisen nuken, joka oli mielestäni luonnollista jatkoa edelliseen kuvasarjaan. Kuvasarjan nimeksi tuli Noitarovio.
Oli kevät 2002. Kuvan nuken hiukset ovat yhdestä äitini hiussoljesta, jonka varastamista en ole tunnustanut tänäkään päivänä. Kuvista syntyi mielestäni todella keskiaikainen fiilis ja luin jo siihen aikaan paljon ajasta kertovaa kirjallisuutta, joten jatkoa syntyi helposti. Alkoi syntyä kipsisiä pääkalloja, lisää nukkeja, piruja ja noitia. Purin kuviin vihaani kirkkoa ja pakkouskontoa kohtaan. Inhosin joka päivä niitä ajatuksia mitä päässäni pyöri ja jos en olisi purkanut niitä tunteitani kuviin, olisin tehnyt varmasti jotain paljon kamalampaa. Sinne jäivät muistot siitä, miltä tuntui olla ainoa kirkkoon kuulumaton oppilas koulussa 1980 luvulla, jolloin kaikki opettajat olivat lestadiolaisia ja myös se katkeruus ja viha, mitä vaikean sairauden murtamana oleminen teki, kun huutaen opettelin kävelemään ehkä viidennen kerran kuusivuotiaana. Noissa kuvissa näen tänäkin päivänä sitä ylpeyttä, mitä niitä kuvatessani tunsin. En ole koskaan antanut missään asiassa periksi, enkä anna, ellei se ole järkevää. Sairastin lapsena nivelreumaa, joka valitettavasti on jälleen alkanut muistuttaa minua itsestään.
En ajatellut näyttelyiden pitämistä, ennen kuin kerran Rannan käydessä kylässä hän katseli kuviani, ja seuraavan kerran tavatessamme hän ehdotti minulle näyttelyn hakemista Pohjoisen-valokuvakeskuksen tiloihin. Vuosi oli 2004 ja materiaalia oli jo todella paljon, joten juteltuani vielä PVK:n toiminnanjohtajan Alla Räisäsen kanssa kerran lentävässä lautasessa asia pantiin vireille ja ensimmäinen näyttelyni näki päivänvalon tammikuussa 2005.
Se olikin todellinen muutos. Olin hieman ihmeissäni kaikesta mitä näyttelyn mukana tuli. Huvittavin on tapaus, joka sattui heti ripustuksen jälkeen, kun näyttely ei ollut vielä edes avoin yleisölle. Yksi entinen juoppo, joka oli myöhemmin kääntynyt uskoon, alkoi heti uhkailla minua ja lupasi tappaa, jos en poista Jumalaa pilkkaavia kuvia näyttelystäni. Käskin hänen painua vi****n, enkä todellakaan poistanut yhtään kuvaa kokonaisuudesta. Olin kyllä ihmeissäni, että tällaistako tämä nyt sitten on taiteilijana oleminen? Avajaiset olivat aivan upeat! Paikalla oli yli sata vierasta, joten ahdasta oli. Onneksi kaikki parhaat kaverini olivat siellä, joten ilta oli ikimuistoinen. Kiitos Kakelle, joka teki boolin! Parasta boolia mitä ikinä olen juonut! (Voitti jopa sen, kun yhden kaverin tupareissa oli boolina pirtua ja vettä)
Myöhemmin, opiskellessani kirjallisuutta avoimessa yliopistossa, ihastuin John Miltonin kirjaan Paradise Lost. Kirja oli niin loistava, että sain siitä idean seuraavan näyttelykokonaisuuden kuvaamiseen. Demonit, jotka jäävät keskuuteemme vaeltamaan pimeyden voimina, loi minulle voimakkaat mielikuvat kaikesta mahdollisesta mitä maan päällä voi tapahtua ja olla, ja ottamani kuvat tuovat mieleeni monta asiaa lapsuudesta. Jo pienenä minulla oli todella vilkas mielikuvitus ja usein olen katsellut huvittuneena ensimmäisellä luokalla tekemiäni piirustuksia, joissa on poikkeuksetta aiheena jokin mörkö tai kummitus, sekä myös uskovaisen opettajan myötävaikutuksesta piru ja enkeli, kuten varmaan useimmilla lapsilla. Noista kuvista sai alkunsa Phantoms on the Earth näyttely.
Phantoms on the Earth näyttely on ollut toistaiseksi esillä vain Pietarissa kesällä 2007, mutta toivon sen esittämiselle tulevan jatkoa jo kuluvana vuonna. Suomessa kyseistä näyttelyä tuskin vielä nähdään, sillä uskon sen olevan hieman liian tavallinen täkäläisiin kuvioihin. Pidän Suomen luontoa jollain tavalla arvoituksellisena ja mystisen kauniina, joten se kaikki oli aivan liian suurta, että siitä olisi voinut nauttia yksin.
Pimeyden tutkiminen ja kiinnostukseni henkirikoksiin ja kuolemaan on poikinut myös kolme uutta valokuvaprojektia, joita kuvaan parhaillaan. Yhdestäkään projektista en tässä paljasta vielä mitään konkreettista, mutta toivon kokonaisuuksien olevan esillä näyttelyjen muodossa hyvinkin pian. Henkirikokset vuoden 2009 keväällä, koska se on jo suurimmaksi osaksi kuvattu ja kuvia on hyvin paljon myös ohessa, riippuvuuksista kertovan näyttelyn uskon saavani valmiiksi 2010 aikana, joten odotellaan. Koska teen projektejani ilman apurahaa, on työ haastavaa, mutta samalla myös vapaata.
Kolmas, salaperäisin kaikista tulee pitämään sisällään maalauksiani, uskomuksia ja paljon kaikkea jännää .Kerron siitä myös sen verran, että pelkään sen kuvaamista oikeasti paljon. Kerron, että se kertoo kummituksista… Oikeista! Paikoista joihin en helvetissä yksin mene ilman asetta! Missä ja miten.. se jääköön nähtäväksi..
Toivottavasti saan aikaiseksi myös kirjallista julkaisua työn alla olevista tekeleistä, sillä sitäkin on suunnitteilla. Jos joku innostuu tekeleistäni tai on kiinnostunut ostamaan töitäni, niin sähköposti on varmin tapa tavoittaa minut.
Petri Kesti
Kirjoja, joista on ollut minulle hyötyä, tai jotka ovat auttaneet minua jonkin vision luomisessa.
Kari Kuula: Helvetin historia Anna - Leena Siikala: Suomalainen Shamanismi
Marko Nenonen: Noitavainot Euroopassa Miettinen, Willamo: Pyhät kuvat kalliossa
J.Krohn: Suomen suvun pakanallinen jumalanpalvelus Edgar Allan Poe: Kootut kertomukset
Sami Aaltonen: Aavetaloja Heikki Ylikangas: Nurmijärven rosvot
Homeros: Odysseija Gavin Baddeley: Goth chic
John Milton: Paradise Lost Hannes Markkula: Bodomin murhat
Timo Heikkilä: Aurinkolaiva Jorma Palo: Bodomin arvoitus
Jussi Matikkala: Henkeen ja terveyteen kohdistuvat rikokset M.Moynihan, D.Söderlind: Kaaoksen ruhtinaat
Janne Kivivuori: Suomalainen henkirikos Anni Sumari: Odinin ratsu
Aake Jermo: Murha ei vanhene koskaan Torsti Lehtinen: Saatana
Hannes Markkula: Kuusi Suomalaista murhaa
Hannes Markkula: Suomalainen murha
Tapio Kotkavuori: Vasemman käden polku
